Lue kuulumiset 2005

Kerron tällä sivulla tärkeimpiä kuulumisia elämästäni. Pääsivulla ”Lue kuulumiset” -linkin perässä oleva päivämäärä kertoo, koska tällä sivulla on tapahtunut viimeksi muutoksia. Sieltä voi siis kätevästi päätellä, kannattaako tälle sivulle lainkaan tulla — ei ainakaan silloin, jos viimeiset kuulumiset ovat jostain vuoden takaa...

> Lue kuulumiset 2004
> Lue kuulumiset 2003



ma 25.4.2005: se on loppu ny

On tullut tasan 2 vuotta ja 2 kuukautta kirjattua kuulumisia ylös. Taidan nyt lopettaa toistaiseksi tämän rustailun. Ei tämä tee kirjoittajaa eikä lukijaa hullua hurskaammaksi. Noin yleisesti riittää todeta, että kaikkea pientä tapahtuu siellä täällä mutta ei mitään maailmaa mullistavaa. Jos jotain sellaista sattuisi joskus ilmaantumaan, niin kyllähän sitä sitten voi taas avata tämän osion... :) Eli kiitos ja kuulemiin!

pe 22.4.2005: teatterissa

Olin viime viikon perjantaina teatteri Avoimissa Ovissa katsomassa esitystä ”Isoisäni talossa”. Teos käsitteli mielenterveytensä menettäneen ihmisen tapaa nähdä maailmaa ja sitä, kuinka potilaan ajattelu ei voi koskaan kohdata hoitavan lääkärin rationaalista ajattelua. Ensimmäinen teema oli, että vaikka mielisairas näkee asiat vinksahtaneella tavallaan, voi ajattelussa silti olla jokin logiikka, joskin ulkopuolisen on sitä melkein mahdoton ymmärtää.

Toinen teema liittyi mielestäni samaan, mistä autistien kohdalla yleensä puhutaan: ongelmistaan huolimatta heillä voi olla erityisiä kykyjä tai lahjakkuuksia. Tässä esityksessä tuo potilaan kyky oli mielestäni tietynlaista herkkyyttä. Potilas palasi yhä uudestaan ja uudestaan isoisänsä taloon ja siellä tuohon ohikiitävään hetkeen, ”jolloin kaikki oli kohdallaan”. Potilas muisti tarkasti joka ainoan yksityiskohdan tuosta hetkestä, ”jolloin taivaanharput lauloivat”. Mutta mikä on se hetki, kun kaikki on kohdallaan? Hetki, jolloin ihminen on yhteydessä johonkin syvempään todellisuuteen? Ja onko tuolla hetkellä mitään yhteyttä rationaaliseen ajatteluun?

Vai estääkö jatkuva liikkuminen rationaalisuuden piirissä tuon hetken toteutumisen? Ehkä kyse onkin siitä, että sillä hetkellä kun ihminen on tuossa hetkessä, se vaikuttaa loogiselta, mutta siihen ei voi päästä loogisin keinoin? Potentiaali on koko ajan olemassa, mutta siihen kiinni pääseminen vaatii ensisijaisesti herkkyyttä ja valppautta, ei älykkyyttä.

Todellinen filosofi elää tuota hetkeä, mutta lelufilosofoille ja meille lopuille se on pelkkä teoria. Me olemme jääneet kiinni ajatuksen verkkoon; ajattomuutta ei voi saavuttaa ajan keinoin.

to 21.4.2005: jättiaalto

Tiistain Ilta-Sanomissa oli juttua Bahamalta New Yorkiin matkalla olleesta risteilylaivasta, joka kohtasi noin 20 metriä korkean jättiaallon. Viime vuonnahan taisi olla lehdissä joku uutinen, että nämä jättiaallot ovatkin paljon oletettua yleisempiä. Niiden syntyyn ei kai edes tarvita mitään hirmumyrskyä, vaan esim. kaksi lähellään kulkevaa merivirtaa voi synnyttää sattumalta ison aallon. Eikä tuossa Ilta-Sanomien jutussakaan mistään myrkystä puhuttu. Ei ollut risteilijä sentään uponnut. Jollakin muusikolla oli ainakin ollut uskalias huumorintaju:

”Erityisen huonoa makua osoitti monien mielestä laivan pianotaiteilija, joka soitti yhä uudestaan ja uudestaan Titanic-elokuvan tunnuskappaletta.”

Mutta se mikä ihmetyttää, niin monethan lähtee seilaamaan maailman ympäri sellaisilla pienillä purjeveneillä. Kuinkahan sellainen kippo selviäisi tuollaisesta 20—30 metrin aallosta, jota ei voi ilmeisesti mitenkään ennustaa? Muutama poiminta BBC Newsistä 22.7.2004:

”Over the last two decades more than 200 super-carriers — cargo ships over 200m long — have been lost at sea. Eyewitness reports suggest many were sunk by high and violent walls of water that rose up out of calm seas.”

”As part of a project called MaxWave — which was set up to test the rumours — two Esa satellites surveyed the oceans. During a three week period they detected 10 giant waves, all of which were over 25m (81ft) high.”

”Ironically, while the MaxWave research was going on, two tourist liners endured terrifying ordeals. The Breman and the Caledonian Star cruisers had their bridge windows smashed by 30m waves in the South Atlantic. The Bremen was left drifting for two hours after the encounter, with no navigation or propulsion.”

”The goal is to find out how these strange cataclysmic phenomena may be generated, and which regions of the seas are most at risk. Dr Rosenthal concluded: ’We know some of the reasons for the rogue waves, but we do not know them all.’”

ke 20.4.2005: elokuvia

Sattuipa hyvä tsäkä kirjastosta filmejä lainatessa: kolme eri genren elokuvaa, ja kaikki lajityyppinsä huippua.

Ensimmäiseksi Hongkong-actionia parhaimmillaan: ”Once a Cop” (1993) on amerikkalaistuotantoihin verrattuna minibudjetin elokuva, ja se näkyi alussa tietynlaisena b-luokan elokuvan tuntuna (jopa koomisena sellaisena). Mutta kun homma toimii muuten paljon paremmin kuin amerikkalaistuotannoissa! Ehkä se johtuu siitä, että Hollywood-tuotannot ovat aivan liian raskaita ja massiivisia, kun taas tätä elokuvaa voisi kuvailla sanalla ”kepeä”. Ja sitä paitsi Hongkong-tähdillä on ihan oikeasti akrobaattisia taitoja...

4/5

Voiko sellainen elokuva epäonnistua, jossa on Cary Grant ja Sophia Loren? Ei kai. ”Lemmenlaiva” (”Houseboat”, 1958) oli mielestäni ensisijaisesti elokuva lapsista ja lasten kasvatuksesta ja vasta toissijaisesti parisuhteesta. Todella mahtavia kohtauksia alusta loppuun, komediaa parhaimmillaan! Väittäisin jopa, että nykyään harvoin nähdään enää näin hyvin käsikirjoitettuja kohtauksia.

4½ / 5

Shane Meadowsin ”Työtä vuorotta” (”TwentyFourSeven”, 1997) onnistui yllättämään toden teolla. OK, alkuasetelma oli aika tavallinen: jossakin englantilaisessa pikkukaupungissa on kaksi vihoissa olevaa poikaporukkaa. Sitten paikallinen toimija keksii perustaa nyrkkeilyklubin, jotta pojat alkaisivat puhaltaa yhteen hiileen. Ja toimiihan se! Ensimmäinen opetus on siis se, että urheilu voi yhdistää ihmisiä. Ei kuitenkaan mitään kovin kummallista vielä tässä vaiheessa. Ja eikös olisi sitä paitsi voinut käyttää jotain sivistyneempää lajia? No, seuraavaksi pojat haastavat managerinsa johdolla naapurikaupungin klubin turnaukseen. Nyt ollaan jo menossa kohti Hollywood-kliimaksia: täytyyhän tässä käydä niin, että pojat tietenkin voittavat naapuriseuran paljon paremmat nyrkkeilijät! Mutta ei. Se mitä lopussa tapahtuu, on huikaisevaa. Täydellinen Hollywood-antikliimaksi. Jotain täysin arvaamatonta. Ja samalla — ah niin todellista. Kaikki palaset loksahtavat kohdalleen, eikä se lajikaan loppujen lopuksi olisi voinut olla mikään muu kuin nyrkkeily. Pieni klassikkohan tämä on.

4½ / 5

ti 5.4.2005: ajatelmia pilvistä ja auringosta

Mistähän johtuu, että aurinkoisina päivinä aivan järjestään ottaa päähän mutta pilvisinä on paljon mukavampaa? Tällainen erikoinen tilanne on ainakin itselläni. Veikkaan, että osaselitys on siinä, että jos aurinkoisen päivän viettää pääosin sisällä, tulee ikävä olo siitä, että päivä menee hukkaan. Suomessahan aurinko tunnetusti paistaa eniten juuri keväisin, mutta hukkaan se menee suurimmaksi osaksi. Pilvisenä päivänä taas moiset ajatukset eivät tunkeudu tajuntaan. Ja sitten se toinen selitys: koko talvi on ollut yhtä samaa harmaata sekä pimeää päivää toisensa jälkeen ja sitten yhtäkkiä valoa aivan liikaa — meneehän siinä elimistö vähemmästäkin sekaisin?

ti 5.4.2005: elokuvia

Kehuttu ”Amores Perros” (2000) kuului itselläni niihin elokuviin, joiden katselu täytyi lopettaa 25 minuutin kohdalla. Kerta kaikkiaan vastenmielinen elokuva. Ja totta kai eräs miespuolinen kriitikko on sanonut tästä elokuvasta: ”poikkeuksellisen väkevä ja ajatuksia herättävä”. Ja antanut täydet viisi tähteä... :)

1/5

Rakkauden viimeinen siirto” (”The Luzhin Defence”, 2000) oli laadukas draama, joka kertoo mielestäni oikeastaan siitä, mitä on olla jonkun alan huippulahjakkuus (tässä tapauksessa shakinpelaaja): kuinka lahjakkuutta ei aluksi ymmärretä, kuinka lahjakkuus jossakin vaiheessa poimitaan ja siitä yritetään hyötyä (myös muut kuin lahjakkuus itse), kuinka uralla tulee myötä- ja vastoinkäymisiä, kuinka kateus leijuu ilmassa, kuinka nainen kokee lahjakkaan ihmisen kiehtovana, kuinka lahjakkaalla ihmisellä ei ole muuta elämää kuin lahja itse ja — lopulta — kuinka lahjan kehittäminen äärimmilleen voi lopulta viedä ihmisen henkiseen epätasapainoon. Ilmeisen loistava täytyy olla Vladimir Nabokovin alkuperäiskirjan, johon tämä elokuva perustuu. Jotenkin tämä elokuva rinnastuu aika hyvin tuohon Scorsesen ”Lentäjään” neuroottisen ihmisen kuvauksena, mutta sisältää himpun verran enemmän inhimillistä ääntä.

4+ / 5

Coenin veljesten ”Arizona Baby” (”Raising Arizona”, 1987) oli hämmentävä kokemus: kyseinen elokuva täytyy luokitella ns. fantasiakomediaksi, niin päätöntä menoa siinä oli. Kaikki oli periaatteessa ihan kohdallaan, mutta en vain ollut naurutuulella. Vai johtuuko se Coenin veljesten täydellisestä elokuvatekniikan hallinnasta, jossa kikkailu vie jopa voiton sisällöstä? En tiedä. Toisaalta kohtaus, jossa ns. moottoripyörämies ensimmäistä kertaa esitellään, on yksi parhaista, joita olen koskaan nähnyt. Ja kyllä osaa olla Holly Hunter hyvännäköinen! Mitähän tästä nyt antaisi?

3½ / 5

ke 22.3.2005: Scorsese

Vaihteeksi ihan oikeissa elokuvissa: Martin Scorsesen ”Lentäjä” (”The Aviator”, 2004). Elokuva on osuva kuvaus miehisestä ajatusmaailmasta: mitä tekee mies (Howard Hughes), jolla jo nuorena on rahaa kuin roskaa?

1. Alkaa kehittää leluja (= lentokoneita), niiden pitää tietenkin olla mahdollisimman nopeita tai isoja.

2. Menee mukaan elokuvabusinekseen ja sitä kautta saa mahdollisuuden tavata ja seurustella sen ajan kauneimpien ja kuuluisimpien naiskaunottarien kanssa.

Muuten elokuva piirtää mielestäni kuvan älykkäästä kontrollifriikistä: tähän viittaa mm. salakuuntelumikrofonien asennus tyttöystävän asuntoon sekä bakteerikammo — koko elämä on kontrollissa mutta eivät vain pahus soikoon suostu bakteerit kontrolloitaviksi! Ja niin kehittyy ihmisestä pikkuhiljaa neuroottinen hullu — bakteereja kun on kaikkialla...

Elokuvan lopetus ärsytti aluksi: elokuva tuntui jäävän kesken. Nyt kun miettii asiaa, niin tajuaa, että kaikki tarpeellinen tuli kerrottua. Henkisen romahduksen jälkeen Hughes kokosi itsensä ja pääsi taas vauhtiin. Mutta aivan elokuvan lopussa Hughes joutuu jälleen neuroottisen kohtauksen valtaan. Tämä riittää osoittamaan, että Hughesin ongelma ei ollut ratkennut vaan hän oli jäänyt jumiin — sama levy pyöri yhä uudestaan ja uudestaan, eikä elokuvaakaan niin ollen ollut tarpeellista jatkaa.

Elämäkertaelokuvana täydellinen ja todellisen mestarin työtä. Miinusmerkkiä tulee ainoastaan siitä, ettei elokuva pysty kertomaan mitään kovinkaan syvällistä inhimillisestä elämästä. Ellei Scorsese sitten viittaa siihen, että kun ihmisellä on ”kaikki”, seuraava askel on tulla hulluksi?

4+ / 5

pe 11.3.2005: viikon elokuvat

Charles Chaplinin ”Kultakuume” (”The Gold Rush”, 1925) ja ”Ritari Siniparta” (”Monsieur Verdoux”, 1947). Chaplinin elokuville on ominaista:
1. Chaplinin elokuvat heijastavat Chaplinin omaa elämää. Niissä on mukana aito itsensä peliin paneminen.
2. Chaplin esittää aina yhtä ja samaa hahmoa, joka oikeastaan ei ole roolihahmo vaan Chaplin itse.
3. Chaplinin elokuvista puuttuu täydellisesti maskuliininen uho. Todella piristävää näinä macho-näyttelijöiden aikoina. Poikkeuksena esim. joku Johnny Depp kulkee selkeästi Chaplinin jälänjäljillä.

”Kultakuume” on oikeastaan pelkkää hauskanpitoa, ja elokuvan loppu on jopa arveluttava: kun kulkurista on tullut miljonääri, hän ikään kuin sormia napsauttamalla saa haluamansa naisen; aivan kuin raha ratkaisisi parinmuodostuksessa, tuntuu Chaplin vihjaavan. ”Ritari Siniparrassa” Chaplin on siirtynyt paljon vakavimpiin aiheisiin: hän tutkii hyvää ja pahaa ja osoittaa, että niiden välillä ei ole jakaumaa; hyvän kaapuun pukeutuvat ja sen puolesta taistelevat muuttuvat pahan kaltaiseksi. Ei olekaan ihme, ettei ”Ritari Siniparrasta” tullut menestystä, koska ensinnäkin se on vakava elokuva ja toiseksi sen sanoma on täysin vastakkainen patrioottisen amerikkalaisen yhteiskunnan toimintatavoille.

”Kultakuume”: 3½ / 5
”Ritari Siniparta”: 4½ / 5

John Fordin ”Rio Grandea” (1950) ei tule sekoittaa Howard Hawksin ”Rio Bravoon” (1959). ”Rio Granden” avainsanoja ovat kunnia, velvollisuus, patrioottisuus, ”tärkeitä asioita” hoitavat miehet ja pyykkiä pesevät naiset. Oikea macho-elokuvan prototyyppi — iskee, kehen iskee.

2/5

pe 4.3.2005: viikon elokuvat

Johnny Deppin tähdittämä ”Pirates of the Caribbean: mustan helmen kirous” (”Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl”, 2003) alkaa todella lupaavasti: esim. alussa on aivan klassinen kohtaus, kun Deppin esittämä merirosvo Jack Sparrow hassuttaa kahta laivaa vartioivaa merimiestä. Mutta kokonaisuutena juoni kuitenkin töksähteli eikä veto säilynyt loppumetreille saakka. Seikkailuelokuvana kuitenkin parempi kuin esim. ”Taru sormusten herrasta”, koska hyvää huumoria oli paljon mukana.

3½ / 5

Kun Jackie Chan on toimintakomedian kruunu, niin Jet Li on Chanin vastine ns. vakavissa toimintaelokuvissa. ”Kiss of the Dragon” (”Kiss of the Dragon”, 2001) on vähän turhankin vakava: kovat miehet selvittelemässä välejä keskenään eikä tippaakaan huumoria. Toimintakohtaukset ovat kyllä ihan omassa luokassaan; Tarantinohan ei edes keksinyt ”yksi äijä rökittää kerralla 100 äijää” -kohtausta Kill Billiin itse vaan se on lainattu tästä elokuvasta, johon se taas on ilmeisesti lainattu jostakin muualta (?). Samoin Tarantinon elokuvan loppu ja tämän elokuvan loppu ovat melkein identtiset. Lieneekö nämä kaikki sitten jotain idän toimintaelokuvien vakiotavaraa, joka lienee ollut Kill Billin ja tämän elokuvan yksi lähtökohdista? Mutta ei tässä elokuvassa oikein muuta hyvää ole kuin Jet Li.

2/5

Markku Pölösen ”Kivenpyörittäjän kylä” (1995) oli selkeä pettymys. Olin aikaisemmin nähnyt ”Kuningasjätkän” (1998), joka oli suomalaisen maalaiselämän ja tukkijätkien kuvaus hyvässä mielessä. Heikki Turusen kirjaan perustuva ”Kivenpyörittäjän kylä” sen sijaan jätti vastenmielisen jälkimaun: kaikki oli jotenkin sivistymätöntä ja junttimaista. Valitettavasti vain tämä elokuva taitaa olla lähempänä todellisuutta kuin ”Kuningasjätkä”? Onkin mielenkiintoista, miten ulkomaalainen kokee tämän filmin. Lainaus imdb.comista:

”A sense of the ridiculous pervades the entire setting, from the old man with his stories, the interloper interrupting the wedding making snide comments about the sentimentality of the old people, the eccentric with the stone. The Finns are the only people in the world with such a sense of the foolish of life, and the only people in the world, apart from the British, able to mock themselves. But there are real issues — the community is dying, the young people are leaving because the practicalities of life demand they make a living which the country cannot provide (exemplified by the character Pekka who has moved to Sweden) yet still there is a sense for them that this is real life for them and to the village they will always return around midsummer. It is in the country side that the Finns have their soul and this film shows that off perfectly.”

Luonto pelastaa kaiken. Mutta mitä jäisikään jäljelle ilman sitä?

2½ / 5

ti 22.2.2005: ihme juttu

Joku rekkakuski ajoi vahingossa jäätielle ja hukkui. Todella omituinen tapaus. Luulisi, että jäätiet olisi isoilla kylteillä merkitty, jottei kukaan vain eksy sinne vahingossa? Lainaus Ilta-Sanomista:

Rekkamies vajosi kuolemaan

44-vuotias porilainen rekkamies menetti henkensä, kun hänen kuljettamansa rekka vajosi eilen jään alle Ikaalisissa. Kuljettaja eksyi kemikaalilastin kanssa jäätielle, ja sitä ei puolimetrinen jää kestänyt. Porilainen rekkamies oli tuomassa 30 tonnin ferrosulfaattikuormaa Ikaalisten jätevedenpuhdistamolle. Kuljettaja ei ilmeisesti tuntenut kovin hyvin Ikaalisten kaupunkia.

- Kuljettaja on ehkä luullut, että tie jatkuu peltojen keskellä, pohtivat Ikaalisten miehet.

Ennen uppoamista rekka ehti ajaa jäällä 65 metriä. Henkilöautolla vastaan tullut kuljettaja yritti varoittaa rekkakuskia valoja vilkuttamalla. Siinä vaiheessa mitään ei ollut enää tehtävissä. Pelastuslaitoksen sukeltajat saivat kuljettajan ylös tunnin kuluttua. Mies oli yhä auton hytissä.

ti 22.2.2005: vaelluselokuva

Kirjastosta englantilainen ”Arthur’s Dyke”. (”Arthur’s Dyke”, 2001). Elokuva kertoo kolmesta vanhasta kaverista, jotka päättävät uusia 20 vuoden takaisen vaellusreissunsa. Heidän seuraansa liittyy sitten yksin vaeltamassa oleva keski-ikäinen nainen. Walesissa kuvatun elokuvan ensimmäinen puolisko on todella lupaava: hyvää huumoria ja hienoja maisemia. Jälkipuoliskolla homma sitten tyssähtää kasaan. Elokuvaan on yritetty saada vakava puoli mukaan keksimällä jokaiselle joku iso ongelma purtavaksi — mutta ne ongelmat! Mikä olisi menestyvän johtajan ongelma? No kesken vaelluksen tulee soitto, että hänet on siirretty hierarkiassa alemmaksi. Ja sehän on elämän loppu! Kaikki muutkin ongelmat ovat yhtä kliseisiä. Jos keski-ikäisten ihmisten kriisikohdat ovat oikeasti tällaisissa asioissa, niin... No, onneksi kyseessä on vain elokuva!

3/5 (maisemista ja huumorista)

pe 11.2.2005: Porvoo tuhopolttajan kourissa

En tiennytkään, että Ilkka Remeksellä on asunto vanhassa Porvoossa. Porvoon tuhopolttaja on ehtinyt iskeä sinnekin. Kaksi lehtileikettä:

IS 7.2
Aamuöinen tuhopolttaja sytytti eilen menestyskirjailija Ilkka Remeksen talon tuleen Porvoon vanhankaupungin sydämessä. ... Brysselissä perheensä kanssa asuvan Remeksen omistama talo on peruskorjattavana. Tulen ja sammutusveden aiheuttamat vahingot ovat suuret.

HS 7.2.
Renlundin mukaan molemmat palot on aivan varmasti tahallaan sytytetty. Tuhopoltot ovat jatkuneet Porvoossa jo kuukauden ajan. Renlundin mukaan tahallaan sytytettyjä tulipaloja on kasassa nyt jo kymmenen. ”Viikonlopun palojen jäljiltä poliisilla ei ole ketään epäiltyä kiinniotettuna. Palojen selvittämiseen on siirretty kaikki mahdolliset käytettävissämme olevat voimavarat. Toivoisin tosiaan, että jokainen jolla on vaikkapa vain arvailuja sytyttäjästä, ottaisi yhteyttä poliisiin”, Renlund tähdentää.

to 10.2.2005: viikon elokuvat

Gary Cooperin ja Grace Kellyn tähdittämä ”Sheriffi” (”High Noon”, 1952) on esimerkki Tarantinon Kill Bill -tyyppisestä yksinkertaisesta kostotarinasta oikein tehtynä. Ensinnäkin, elokuvan pituus täytyy pitää lyhyenä (vain 85 minuuttia). Toiseksi, sen sijaan, että koko tilanne paljastetaan alussa, se pitää tarjoilla katsojalle pieninä paloina. Kolmanneksi, kun ennen loppukliimaksia ei tarinassa ole ainuttakaan ampumakohtausta, jännitys tiivistyy aivan eri tavalla kuin Tarantinon elokuvassa, jossa siirrytään tappelukohtauksesta toiseen. Kaikkeen tähän nähden ”Sheriffin” loppu onkin pienoinen pettymys; ampumakohtaus on jotenkin vaisu ja epärealistinen.

Moraalifilosofiaa on mukaan saatu siten, että täydelliseksi pasifistiksi julistautuva šeriffin vaimo ampuu sittenkin yhden pahiksen, kun hänen miehensä on pulassa. Taas kerran halu tappaa voittaa. Mietin vaihtoehtoista skenaariota: Šeriffi on saanut ammuttua kaksi pahista, kaksi on jäljellä. Tilanne huipentuu niin, että šeriffin vaimo löytää jostain aseen ja saa pääpahiksen veljen tähtäimeen samalla, kun pääpahis saa šeriffin tähtäimeen. Kukaan ei uskalla ampua. Šeriffi sanoo vaimolleen: ”Sinun täytyy noudattaa moraaliasi.” Šeriffin vaimo laskee aseensa, ja pääpahis ampuu šeriffin. Vaimo jätetään henkiin. Pahikset ovat saaneet kostonsa ja lähtevät kaupungista. Vaimo jää suremaan mutta samalla tietää tehneensä oikean valinnan.

Elokuva on muuten siitä mielenkiintoinen, että se etenee lähes reaaliajassa. Eli elokuvan aika alkaa noin 20 vaille 11 ja päättyy kello 12:n kliimaksiin. Eli suurin piirtein sama aika kuin elokuvan kesto. Tämähän on selkeästi tämän suositun amerikkalaisen ”24”-televisiosarjan esi-isä.

3/5

Marx-veljesten ”Ilta oopperassa” (”A Night at the Opera”, 1935) tehoaa edelleen, vaikka kai tämä on jo muutama kerta tullut nähtyä. Elokuvan ongelma on itse asiassa, että parhaimmissa kohtauksissa tulee niin paljon gageja perätysten, että tahdissa on vaikea pysyä. No, kohtauksiahan voi kelata takaisin ja katsoa uudestaan. Toinen ongelma on, että osa vitseistä perustuu täysin kielellä leikkimiseen; suomentaja ei liene edes yrittänyt kaikkien vitsien kääntämistä, toisaalta oma englannin kielen taito ei ole niin hyvä, että ymmärtäisi kaiken. Tässä yksi sellainen vaikeasti suomennettava (”sanity clause” lienee sopimuksessa oleva lisäehto, joka kertoo sopimuksen olevan mitätön, jos joku osapuolista on hullu):

Chico Marx in Night at the Opera. He and brother Groucho are going over a contract for Chico’s client. They come to a part Chico questions:

Groucho: It’s alright — that’s in every contract. That’s what they call the sanity clause.
Chico: Ha, ha, ha, ha, ha! You can't fool me — there ain’t no Sanity Claus.

Elokuvan heikkoutena on, että vaikka elokuvassa on ihan ok juoni, ei elokuvassa sinänsä ole erityistä sisältöä tai sanomaa. Eivät muuten Marxin veljekset pelkkiä hauskuuttajia olleet, vaan esimerkiksi Harpo ja Chico osasivat kai molemmat soittaa hyvin pianoa ja Harpo vielä harppua. Lisäksi ottivat vakavasti hauskuuden tekemisen, mm. kiertelivät ympäri USA:ta esittämässä show’ta, ja jokaisessa esityksessä kirjattiin ylös se, mille vitseille yleisö nauroi ja mille ei. Seuraavassa show’ssa muutettiin vähän asetelmaa ja taas kirjattiin yleisön reaktiot. Huipulle ei pääse ilman harjoittelua?

3½ / 5

Jacques Tatia voi kyllä pitää jonkinlaisena nerona. ”Riemuloma Rivieralla” (”Vacances de M. Hulot, Les”, 1953) on komedia, vaikkei kuitenkaan ole komedia. Tatin filmien gagit perustuvat melkein täydellisesti sanattomaan komiikkaan. Oikeastaan ne eivät edes ole komiikkaa, vaan niissä seurataan ihmisiä tekemässä arkipäiväisiä asioitaan. Tässä tapauksessa ihmisiä lomalla. Kun Tati asettaa suurennuslasin siihen, mitä ihmiset lomalla normaalisti tekevät, niin tuosta kaikesta alkaa paistaa läpi ns. tahatonta komiikkaa; keksittyä komiikkaa ei tarvitakaan.

Komiikan löytämiseen Tatin filmeistä vaaditaan ehdotonta tarkkaavaisuutta; pienikin sivuajatus, niin kohtauksen idea hukkuu nopeasti jonnekin. Jos Hollywood-komedista voisi käyttää nimitystä ”aivoton komiikka”, niin tämä on täydellinen vastakohta: aivojen täytyy olla koko ajan käynnissä, jottei mitään menetä. Eri asia sitten on, voiko katselukokemusta pitää viihdyttävänä. Pieniä naurunhymähdyksiä lukuun ottamatta ainoastaan lopun klassinen ilotulituskohtaus sai itselläni aikaan kunnon metakan.

Kaikesta huolimatta, Tatihan on pystynyt kehittämään niin omanlaisensa tyylin ja ajatusmaailman, että tällainen on todella harvinaista. Taitaa tämä Mr. Hulot olla tämän nykyisen Mr. Beanin esi-isä?

4/5

pe 4.2.2005: Zhivago

En edes tiedä, olenko koskaan nähnyt ”Tohtori Zhivagoa” (”Doctor Zhivago”, 1965) aikaisemmin. Kaikki ainakin tuntui aika uudelta. Ensimmäinen silmiin pistävä juttu oli se, että Moskovan kaupunkiin sijoittuvat kohtaukset näyttivät jotenkin kulissimaisilta, aivan kuin kaikki olisi kuvattu studion lavasteissa. DVD-levyn mukana tuleva tietopaketti varmistikin, että kuvauksia varten oli rakennettu lavastus-Moskova. Toinen häiritsevä seikka oli, että naispäätähdellä oli aina virheetön kampaus ja täydellinen meikki, olipa tilanne elokuvassa mikä tahansa. Jotenkin tästä kaikesta huokui hieman sokerinen tunnelma.

Ensimmäinen puolisko elokuvasta oli tarinaltaan mielestäni erinomainen: risteileviä ihmiskohtaloita ja hienosti kehitettyjä tilanteita. Sitten kun elokuva siirtyi jaksoon, jossa Zhivago perheineen joutui muuttamaan pois Moskovasta, koko elokuva jotenkin kuivui kasaan. Loppuosasta huokui läpi kiireen tuntu: tietopakettikin vahvisti, että elokuvaa oli jouduttu leikkaamaan kiireellä, koska se piti saada ajoissa ensi-iltaan. Loppu oli epäonnistunut ja liian tyly: mielekkäämpi loppu olisi ollut, mikäli Zhivago olisi vielä ennen kuolemaansa tavannut rakkaansa kerran. Samoin olisi pitänyt näyttää, miten Lara joutui eroon tyttärestään (nyt ko. kohta tuli esiin vain kertomuksen kautta) ja kuvata tarkemmin myös Laran kuolema.

Kun ajattelin elokuvan pisteytystä, niin aluksi tulin siihen tulokseen, että eihän tässä elokuvassa oikeastaan mitään syvällisempää sisältöä ole. Mietin, mikä elokuvassa kiikastaa: siitä ei oikein tunnu saavan otetta, se vain lipuu ohitse. Sitten tajusin, että elokuvan sisältö on juuri elämän kuvaaminen: elämällä ei ole mitään erityistä tarkoitusta, asiat vain tapahtuvat, niin kuin tapahtuvat. Loppujen lopuksi sitten tulinkin tulokseen, että tässä on ainesta jopa viiden tähden elokuvaksi, loppupuoliskon laiskuus ja tietynlainen sokeritunnelma pudottavat pisteitä.

PS. Epäilen, että elokuvassa voisi olla yksi maisemakuva Kolilta kuvattuna. Extrat nimittäin mainitsevat, että elokuvan talvikohtauksia on kuvattu Suomessa, Joensuun Pyhäselkä-järvellä. Kolihan on aika lähellä Joensuuta, ja tuo elokuvassa ollut maisema vain näytti aivan perinteiseltä Koli-maisemalta. Lisäksi elokuvassa on ilmeisesti Suomessa kuvattuja junakohtauksia, sillä jälkiteksteissä kiitellään Suomen VR:ää.

4+ / 5

ke 2.2.2005: Laurence Olivier

Kaksi Laurence Olivier -filmiä:

Kun hymy hyytyy” (”The Entertainer”, 1960) kertoi vaudeville-esiintyjästä, joka oli tullut uransa loppuun, koska yleisö ei enää nauranut hänelle. Periaatteessa käsikirjoitus oli kaikin puolin kohdallaan ja elokuvassa oli syvempiäkin ajatuksia (mm. kohtaus, jossa ko. esiintyjä totesi, että ”yleisö on kuollut ja olen itsekin kuollut”), mutta mutta — jotenkin elokuva ei vain alkanut elämään. En tiedä, mistä sitten kiikasti, ehkä tuo koko vaudeville-teatterimaailma oli itselle niin vieras ja jotenkin tylsä? Voisi parantua toisella katselukerralla?

3/5

Humiseva harju” (”Wuthering Heights”, 1939) on kaikkien parisuhde-elokuvien äiti. Nuori tyttö kasvaa aikuiseksi, ja hänen pitää tehdä valinta: tallirenki, joka ei ole mitään, tai toisaalla tilanomistaja ja turvattu, poroporvarillinen elämä. Nainen on turhamainen, ja turvattu elämä kiehtoo. Lopullinen valinta tapahtuu väärinymmärryksen kautta, tallirenki lähtee nöyryytettynä muualle. Muutaman vuoden kuluttua tallirenki palaa, hänestä on tullut rikas, ja hän on muuttunut jossakin määrin halveksimiensa kaltaiseksi. Onko palo naisen ja tallirengin välillä sammunut, vai onko kaikki muu ollut kulissia ja rakkaus heidän välillään kohtalon määräämä, elämää suurempi?

Mutta hetkinen — mitä elokuvassa oikein kuvataan? Surua, katkeruutta, vihaa, mustasukkaisuutta ja lyhyitä onnen hetkiä. Onko tämä sittenkään rakkautta vai sitä, mille annetaan nimeksi ”rakkaus” ja mikä ei ole sitä? Kuitenkin ehdottomasti lajityyppinsä parhaimmistoa.

4/5

ma 31.1.2005: kaksi jännäria

Kirjastosta kaksi vanhempaa jännäriä, joista kummatkin kuuluvat kai ohjaajansa keskitason filmeihin. Orson Wellesin ”Muukalainen katosi” oli perustoimiva film noir, mutta se ei oikein tarjonnut mitään yllätystä; koko elokuvan asetelma paljastettiin heti alussa. Welles oli kyllä suorastaan maaninen roolissaan. Hitchcockin ”Noiduttu” oli parempi, sillä jännitys tiivistyi loppua kohti. Tosin murhaajakanditaatteja oli vain muutama, joten kyllä kuvion tässäkin keksi ennen loppua. Kohtaus, jossa kamera seurasi aseen piippua, oli melkeinpä nerokas. Ingrid Bergman ja Gregory Peck muodostivat hehkuvan pääparin.

Wellesille 3- / 5
Hitchcockille 3+ / 5

pe 28.1.2005: Tarantino

Videovuokraamosta Tarantinon ”Kill Bill” vol 1 & 2. Kyseessä on Tarantinon epäonnistunein tuotos. Toimintaelokuva ilman tarinaa on kuin talvi ilman lunta; tässä elokuvassa ei ollut tarinaa. Toimintakohtauksetkaan eivät olleet mitään erityisiä, kaikki tämä on jo nähty aikaisemmin. Jäljelle ei siis jäänyt oikein yhtikäs mitään. Muutenkaan toiminta ei mielestäni ole Tarantinon ominta alaa; hänelle sopii paljon paremmin pikkunokkelat dialogit ja hiljainen tunnelman kehittely.

2/5

ma 24.1.2005: viikon elokuvat

Kirjastosta seuraavat DVD-elokuvat:

Ei mahda mitään, nuorten- ja lastenelokuvissa on usein (mutta ei aina) teemat ja asetelmat huomattavasti kirkkaammin aseteltu kuin aikuisten elokuvissa. Nuortenelokuvassa ”Blondin kosto” alku oli kyllä aikamoista siirappia, mutta sen jälkeen kun päähenkilöblondi pääsi Harvardiin opiskelemaan lakia, tuli asetelma selkeästi esiin: ”law is reason without passion”; ”tyhmää” blondia vastassa olivat muut opiskelijat, kylmät ja älykkäät selkäänpuukottajat. Nuivasta suhtautumisesta huolimatta blondi kuitenkin valloitti kaikkien sydämet puolelleen lämpimällä olemuksellaan. Elokuvan loppu olikin sitten puhdasta americanaa: tokihan blondin piti nousta kaikkien muiden yläpuolelle. Mutta se toinen, siinä sivussa annettu opetus, oli kohdeyleisölleen — nuorille, erityisesti tytöille — sitäkin tärkeämpi: se että upea poikaystävä ”dumppaa” tytön, ei merkitse maailmanloppua; elämä jatkuu.

3½ / 5

Kun ei ole televisiota eikä voi katsella näitä englantilaistyyppisiä dekkarisarjoja, joutui taas ihmetyksen valtaan, kuinka upeita ko. dekkarit parhaimmillaan ovat. 70-luvulla valmistettu ”Kuolema Niilillä” perustuu Agatha Christien kirjaan, ja siinä on kaikki kohdallaan: juoni, näyttelijät, jännityksen rakentaminen. Parasta kaikessa on, että ratkaisun kannalta kaikki oleelliset johtolangat esitellään katsojalle. Riippuu vain katsojan oivalluskyvystä, ratkaiseeko hän pulman ennen Peter Ustinovin esittämää Hercule Poirotia. (Itse aavistelin oikeaan suuntaan mutta koko kuviota en arvannut.) Tämän elokuvan rinnalla nämä modernit Hollywood-dekkarit tyyliin ”Epäillyt” tuntuvat jotenkin muovisilta. Olen periaatteessa sitä mieltä, että dekkari- tai toimintaelokuville ei voi antaa viittä tähteä, mutta nyt piti melkein poiketa tästä näkökannasta.

(PS. Jos haluaa saada kaiken irti, kannattaa katsoa siihen kohtaan asti, jossa Poirot on paljastamassa murhaajaa ja kyselee muilta: ”Miksi hän [murhattu nainen] kertoi sen meille? Mitä hän halusi sanoa?” Tämän jälkeen murhaaja nimittäin paljastetaan. Ko. kohta kyllä tulee selvästi esille siinä loppukohtauksessa, jossa kaikki ovat kokoontuneet kuuntelemaan Poirotin paljastusta.)

4½ / 5

Spede Pasasen ”Näkoradiomiehen ihmeelliset siekailut” muistutti, että Spede oli ihan oikeasti hyvä koomikko. Tarinassa on kunnon juoni ja kuolemattomia sketsejä. Kaikesta paistaa tekemisen innostus, ja sketseihinkin on panostettu aikaa ja vaivaa. Näyttelijäpuolella mukana mm. Danny ja Veikko Sinisalo. Jotenkin olen havaitsevinani tässä kunnianosoituksia Chaplinin suuntaan: mm. rullaluistelukohtaus tavaratalossa lienee Chaplinilta varastettu, samoin ajatus konekeksinnöistä ja koko tarinan juoni koomikosta, joka lakkaa naurattamasta — eikös tämäkin ole Chaplinilta? Kuolemattomia sketsejä: pelkkien ääniefektien varaan perustuva kohtaus, jossa Spede astuu sisään lännensaluunaan; kohtaus, jossa Speden esittämä studiojärjestelijä joutuu vahingossa mukaan TV-esitykseen ja saa kamalan kramppikuumeen; koomikko K. Ovimikon ovisketsit.

Tulee mieleen, ennustaako tarina tavallaan Speden omaa uraa. Uuno-formaattiin siirtymisen jälkeen ideat taisivat jossakin vaiheessa loppua?

3½ / 5

ma 17.1.2005: Kummisetä

Tuli vuokrattua koko ”Kummisetä”-trilogia videovuokraamosta DVD:nä. En muistanutkaan, minkälaista roskaa ko. elokuvat ovat. Lavastukset, kuvaus, näyttelijäsuoritukset, ajankuva ovat loistavia ja juonikin on ihan kelpo (perinteisesti kuitenkin kolmososaa ei pidetä kai näissä suhteissa ihan yhtä hyvänä kuin aikaisempia osia), mutta kun — koko elokuvalla ei ole minkäänlaista sisältöä!

Elokuvan jännitys perustuu ainoastaan siihen, että hyvin pian alun jälkeen alkaa odottaa, kuka seuraavaksi mahdetaan tappaa. Voiko elokuvalla olla tyhjempää sisältöä? Noin muuten, miehet ja naiset huutavat ja itkevät ”omiensa” puolesta, mutta eivät välitä pätkääkään ”muista”. Naiset ovat idiootteja, joille menee läpi mikä tahansa valhe, tai sitten naiset ovat itsekin mukana tappotouhuissa. ”Perhe” on instituutio, jonka puolesta ollaan valmiita uhraamaan kaikki; kuitenkin tämä sama perheen ”suojeleminen” tuhoaa perheen. Jne. jne. Kaiken huippuna tämä kymmeniä ihmisiä tappanut/tapattanut perheenpää, joka vanhemmilla päivillään haluaa kiillottaa kuvaansa ja siirtyä laillisiin bisneksiin. Tosi vakuuttava muodonmuutos. Tulee mieleen tuo taannoinen mahalasku ”Viimeinen samurai” — voi tälle nyt ehkä yhden tähden antaa enemmän.

2/5

pe 14.1.2005: taidenäyttely

Porvoon seudun harrastajataidenäyttely Taidehallissa. Taso oli mielestäni aika korkea. Yksi päiväkodin hoitajistakin oli saanut taulunsa näytteille.

ke 12.1.2005: DVD-elokuvia

Sain tietokonetta vähän säädettyä, nyt DVD:t näkyvät jo huomattavasti paremmin. Pientä nykimistä vieläkin on, muttei mitään katastrofaalista.

Vuokrasin videovuokraamosta kakkososan Jackie Chanin ”Shanghai Noon” -seikkailulle. Tämän nimi oli ”Shanghai Knights”. Vuokraushinta oli muuten 2 euroa, ei paljon maksa! Tämä osa ei mielestäni yltänyt aivan ykkösosan tasolle, johtuisiko siitä, että Lontoo tapahtumapaikkana on huomattavasti tylsempi kuin Villi Länsi. Arthur Conan Doyle tunaroivana Scotland Yardin tutkijana oli leffan parhaimpia oivalluksia. Annan nyt kuitenkin samat pisteet kuin ykkösosalle.

3½ / 5

Kirjastosta hyvä löytö: ”Yksi Ranskan elokuvahistorian suurimmista menestyksistä, — 7,2 miljoonaa katsojaa!” kertoo takakannen teksti elokuvasta ”Jean de Florette”. Elokuva taas perustuu Marcel Pagnolin teokseen, ja Marcel Pagnol on takakannen mukaan Ranskassa samanlainen suuruus kuin Väinö Linna Suomessa. HUOM! Elokuva koostuu kahdesta osasta, eikä tästä jostakin syystä mainita lainkaan DVD:n kansiteksteissä. Muista siis hankkia molemmat osat, suomenkieliset nimet ovat ”Katkeruuden lähde” (osa 1) ja ”Rakkauden lähde” (osa 2).

Ykkösosassa tarina lähti liikkeelle yksinkertaisesti ja huomaamattomasti ja piti otteessaan loppuun saakka. Päähenkilön vastoinkäymiset, niitä seurannut masennus ja toisaalta innostus, kun hän keksi jonkin uuden ratkaisun, muodosti elokuvaa eteenpäin vievän kehän. Alkoi itsekin pohtia, missä vaiheessa aitoon oman kutsumuksensa löytämiseen rupeaa sekoittumaan jääräpäisyyttä ja väkisin yrittämistä. DVD:llä oli jotain ongelmaa äänissä, esim. jotkut sinfoniaorkesterin matalat äänet kuulostivat omituiselta puurolta.

Kakkososa kertoi tapahtumista 10 vuotta myöhemmin. Tarina piti taas otteessaan, ja lopussa oli vielä luvassa melkoinen yllätys. Tosin kansitekstit olivat mielestäni liiankin vihjailevia, ja lopun melkein arvasi etukäteen. Tässä osassa ei äänissä ollut ongelmia.

Kokonaisuutena elokuva mielestäni yrittää sanoa, että kun hyvä yrittää taistella pahaa vastaan, muuttuu hyvä pahan kaltaiseksi; hyvän vuoksi menetetyt ihmishenget ovat aivan yhtä arvokkaita kuin pahan vuoksi. Mahdollisesti elokuva vihjaa jopa pitemmälle: hyvää ja pahaa ei ole olemassakaan; on olemassa vain reaktioita, syitä ja seurauksia, ja se mikä oli alkuperäinen syy, olikin väärinymmärrystä.

4/5

su 9.1.2005: teatterissa

Täällä Porvoossa myrsky ei sitten ollutkaan mielestäni läheskään yhtä kova kuin taannoin marraskuussa. Kohtalaisen kovaa tuulta lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ja sunnuntaina iltapäivällä, mutta ei mitään erityistä. No, vedenpinta oli kyllä noussut: kävin jokirannassa, ja siellä vesi oli noussut arviolta 1—1,5 metriä. Vesi tuli osittain rantavallin yli parkkipaikoille ja jalkakäytäville; aivan jokirannassa oleva kahvilarakennus saattoi saada jotain kosteusvaurioita.

Illalla Gogolin ”Päällystakki” Porvoon Teatterissa. En oikein ymmärtänyt, miksi simppelistä tarinasta piti saada niin erikoinen. Lisäksi muutamat tärkeät kohdat oli toteutettu vähän epäselvästi. Mutta kokonaisuus toimi kuitenkin ihan ok.

la 8.1.2005: myrsky

Jopas nyt. Lupaavat tälle yölle sellaista aallokkoa pohjoiselle Itämerelle, jota ei olisi koettu sataan vuoteen! Lainauksia Helsingin Sanomista:

”Meriveden pinta ja aallokko saattavat Merentutkimuslaitoksen ennusteen mukaan nousta ennätyskorkeiksi sunnuntain vastaisena yönä Suomenlahdella ja pohjoisella Itämerellä.

Itämerellä merkitsevä aallonkorkeus voi nousta yli yhdeksän metrin, jolloin suurimmat yksittäiset aallot olisivat 16—17-metrisiä jättiläisiä.

Ennen joulua Rafael-myrsky sivusi ennätystä: aallonkorkeus oli 7,7 metriä ja korkein yksittäinen aalto 14-metrinen.

Estonia-turmassa aallonkorkeus oli 4,2 metriä.

... Suomenlahdelle Merentutkimuslaitoksen ennuste lupailee yli viiden metrin aallonkorkeutta. Helsingin edustalla mitattiin marraskuussa 2001 lukemaksi 5,2 metriä, ja suurin aalto oli yhdeksänmetrinen. Sen korkeammaksi ei aallokko juuri pääse lahden pitkulaisen muodon vuoksi.

Erikoistutkija Kimmo Kahma Merentutkimuslaitoksesta pitää Itämeren lukuja ’uskomattomina ja huikeina’.

Aallokonkorkeus ylittäisi Kahman mukaan kaikki ennusteet. ’Meidän arviomme on, että sadan vuoden suurin korkeus olisi siinä kahdeksan metriä, mutta tämä ylittää sen.’”

Saa nyt nähdä, minkälainen myrsky tästä tulee? Kello on tällä hetkellä 23.16, ja ulkona tuulee jo ihan mukavasti. Harmi, että tässä lähellä olevat merialueet ovat niin suojassa, ettei siellä aallokko varmaan nouse kovin korkeaksi. Pitäisi mennä jonnekin ulkosaaristoon, mutta siltikin Suomenlahdella aallonkorkeus ei tosiaan pääsisi lähellekään tuota pohjoisen Itämeren arviota. Hangon edustalla oleva Bengtskärin majakka olisi varmaan täydellinen aitiopaikka tämän luonnonnäytelmän seuraamiseen... :)

Luin muuten sattumalta tänään yhtä matkakuvauskirjaa, joka vahvistaa tiedon, että laivoille oleellista on kulkusuunta aallokkoon nähden. Tässä katkelma (kyse on tilanteesta, jossa rahtilaiva on kiertänyt ympyrää sataman lähistöllä, koska merenkäynti on liian kova rantautumiselle):

”Ihmettelin, miksi olimme ajamassa ulapalle päin normaalin ’ympyrän’ sijasta. Vastaus oli, että mikäli laiva osuu aaltoihin väärässä kulmassa, saattaa koko paatti kipata nurin. ’Now it is very very dangerous.’”

Tuossa tilanteessa oli myrsky Boforin asteikolla 11 ja kyseinen rahtilaiva 214 metriä pitkä ja 32 metriä leveä. Ko. boforimäärä vastaa noin 30 m/s tuulta. Englanninkielinen termi ko. myrskyluokalle on ”violent storm”. Tuosta on enää yksi kovempi myrskyluokka boforeissa, 12 boforia (tuulennopeus >= 32,7 m/s) on hirmumyrsky (”hurricane”). Tornadoissa/hurrikaaneissa sen sijaan tuulennopeus voi nousta jopa yli 100 m/s, ja 30 m/s tuulennopeus on niissä luokituksissa heikko.

pe 7.1.2005: DVD-elokuvia

Ostin tietokoneeseen DVD-soittimen, nyt voin katsella DVD-elokuvia kotona! Puhti ei kyllä koneessa tahdo oikein riittää, kuva nykii jostakin syystä? Kyllä tuolla nyt muutaman elokuvan aina silloin tällöin katsoo. Kirjastossa tuntuu olevan ihan kohtuu hyvät valikoimat, ilman varaustakin saa laadukkaita tuotoksia. Huomasin saman myös musiikki-CD-levyjen kohdalla, esim. parhaimpiin eurooppalaisiin pop-bändeihin kuuluvan Nitsin kolmen CD:n kokoelmaboksi oli lainattavana. Varmaan suurin osa DVD- ja CD-materiaalia lainaavista on sellaisia nuoria, jotka hakevat enemmän ns. mainstream-tavaraa, ja siksi hyllyistä löytyy aina kaikkea kiinnostavaa ilman varaustakin. Tuli nyt sitten alussa lainattua heti kolme DVD:tä. Tässä arviot:

Time-lehden elokuvakriitikon Richard Schickelin kaksituntinen Chaplin-dokumentti ”Kulkurin tie: Charlie Chaplinin ura ja elämä” (”Charlie — The Life and Art of Charles Chaplin”) sisälsi kai kaiken tärkeimmän Chaplinin elämästä. Heräsi kysymys, oliko Chaplin niitä ihmisiä, jotka elävät julkisuuden ja menestyksen kautta? Toisaalta dokumentti kyllä herättää halun nähdä taas Chaplinin tuotoksia — mahtaako esim. kaikki pitkät elokuvat olla saatavilla DVD:nä?

4/5

Kai Lehtisen ”Umur” on kaunis ihmissuhdetarina. Toinen tärkeä elementti elokuvassa on Lapin luonto. Minua kyllä ärsytti jonkin verran päähenkilönaisen käytös. OK, hänellä oli ongelma. Mutta pitikö kaikesta tehdä niin salamyhkäistä, miksei asiasta voinut puhua? Mieleen tulee Richard Attenboroughin ”Varjojen maat” (”Shadowlands”), jossa oli vähän samantapainen asetelma, mutta ongelma hoidettiin toisella tavalla.

3/5

Jackie Chanin tähdittämä ”Shanghai Noon” oli huumori-western, joka ajoi asiansa, sai nauramaan. Jotenkin nämä Jackie Chan -filmit eivät koskaan epäonnistu. Kuvaus ja ääni vaikuttivat laadukkailta. Poistettujen kohtausten listalla oli monia juonen kannalta tärkeitä kohtauksia; karsimalla yksittäisten kohtausten pituutta olisi noita tärkeitä kohtauksia saanut mukaan. Juuri tuo kiinnittikin huomiota, että välillä elokuva hyppelehti liikaa asiasta toiseen. Sivuseikka kuitenkin; jos hakee hyvää elokuvaviihdettä, niin tässä kelpo valinta.

3½ / 5


Validaattori
palaute: +358 40 879 0076
http://laine.kerrostalo.huone.net/
© Pekka Laine 1997—2013